Palestiina ja Israel

6/ Euroopan sairas mies, s. 76

Vuosien 1884-1885 Berliinin konferensissa sovittiin eurooppalaisten valtioiden kesken yhteisistä säännöistä Afrikan jakamiselle.

s. 77

Turkin sodan seurausta oli sekin, että osmani-imperiumi suostui luovuttamaan Kyproksen Britanian hallintaan 1878.

s. 80

Venäjä ja Ranska olivat tässä 1800-luvun kilpailussa sikäli hyvässä asemassa, että osmani-imperiumissa ja erityisesti Palestiinassa oli runsasti ortodoksisia ja katolilaisia yhteisöjä. [...]
Britannia löysi myös oman erillisen painotuksensa, sillä se pyrki toimimaan osmani-imperiumin juutalaisten suojelijana..

s. 81

1880-luvulta alkaen etenkin antisemitismin riivamasta Venäjän keisarikunnasta ja Romaniasta alkoi muuttaa juutalaisia Palestiinaan. Lähtijöitä oli vuosien 1882-1903 aikana Itä-Eurooppasta noin 25000. Arviolta vähän alle puolet asettui Palestiinaan, loput joko palasivat pian saapumisensa jälkeen tai jatkoivat matkaansa Yhdysvaltoihin. [...]
Varsinainen juutalaisvaltion perustamiseen tähtäävä sekulaari nationalistinen liike, sionismi, muodostui vasta 1890-luvun lopulla. [...]
Vuosina 1882-1903 Palestiinaan muuttaneet juutalaiset tulivat myöhemmin sionistisen liikkeen parissa tunnetuiksi ensimmäisenä alijana eli juutalaisena muuttoaaltona.

8/ Viides evankeliumi, s. 97

Raamatun Palestiina oli niin vahvasti läsnä suomalaisten kristittyjen maailmankuvassa, että se työntyi vuosituhansien takaa modernin todellisuuden päälle ja sen tilalle.

s. 99

Vuosien 1882-1903 juutalaista muuttoaaltoa seurasi toinen, pääasiassa Venäjän keisarikunnasta lähtöisin oleva aalto vuosina 1904-1914. Tämä myöhemmin toisena alijana tunnettu muuttoliike oli vielä ensimmäistä vahvemmin sidoksissa uutteen nationalismin muotoon, jota kutsuttiin sionismiksi.
[Suomalaiset vierailijat] näkivät juuri sionisteissa Palestiinan kaikista samaistuttavimmat asukkaat. Olivathan nämä sivistyneitä europpalaisia.
Poliittisen sionismin perustajana pidetään itävaltaunkarilaista lehtimiestä Theodor Herzliä (1860-1904). Herzl oli tullut vakuuttuneeksi siitä, ettei juutalaisia tultaisi antisemitismin vuoksi koskaan hyväksymään täysivaltaisiksi kansalaisiksi omissa kotimaissaan.

s. 101

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa vuonna 1914 Palestiinassa asui noin 60 000 juutalaista.
Maalimansota kuitenkin muutti kaiken.

9/ Saaliinjaolla, s. 106

[Sykes-Picot-sopimus] Päiväys on toukokuulta 1916, jolloin ensimmäinen maailmansota oli ollut käynnissä jo lähes kaksi vuotta. [...]
Lähi-itä oli jaettu eurooppalaisissa kabineteissa, ja Britannian armeija toteuttaisi jaon käytännössä.

s. 111

Joulukuussa [1917] kenraali Edmund Allenby (1861-1936) marssi voitokkaana Jerusalemiin.
Jerusalemin valtauksen aattona Britannian ulkoministeri Arthur Balfour (1848-1930) kirjoitti koko hallituksen nimissä kirjeen maansa sionistien edustajalle, paroni Walter Rothschildille (1868-1937). Tässä myöhemmin Balfourin julistuksena tunnetussa kirjeessä vakuutettiin Britannian hallituksen tukevan “kansalliskodin” perustamista juutalaisille Palestiinaan.

10/ Jumalan lupaukset, s. 119

Lontoossa liikkeen edustajana toimi [1900-luvun alussa] Venäjällä syntynyt mutta sittemmin Britannian kansalaisuuden saanut kemisti Chaim Weizmann (1874-1952).

11/ A-Luokan mandaatti, s. 127

Osmani-imperiumin entiset osat jaettiin A-luokan mandatteihin. [...]
Siinä missä Eurooppaan syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana tai sen jälkeen kansallisvaltioita kuten Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola ja Tšekkoslovakia, Lähi-idässä mandatit eivät useinkaan nouduttaneet kielten tai kansallisten identiteettien rajoja. [...]
Sykes-Picot-kartassa piirretty A- ja B-alueiden välinen viiva muodostui Ranskan ja Britannian mandaattien rajaksi. Viivan pohjoispuolella oli Syyria, josta Ranska irrotti rannikolta alueita erilliseksi Libanonin mandaatiksi alueen kristittyjä varten.

s. 131

[Balfour 1922] “Palestiinassa emme aio edes muodollisesti kysyä maan nykyisten asukkaiden mielipidettä... Neljä suurta valtaa on sitoutunut sionismiin. Ja sionismi, olipa se oikein tai väärin, hyvä tai huono, perustuu vuosisataisiin perinteisiin, nykyisiin tarpeisiin ja tulevaisuuden toiveisiin, jotka ovat paljon merkittävämpiä kuin niiden 700 000 arabin näkemykset ja ennakkoluulot, jotka tällä hetkellä asuttavat tuota muinaista maata.”

12/ Israelin maata lunastamassa, s. 141

Modernin heprean kielen isänä tunnettu Eliezer Ben-Yehuda oli alun perin sukunimeltään Perlman. Palestiinan sionistisen yhteisön johtoon vuonna 1935 noussut David Ben-Gurion taas oli alkujaan Grün, toinen merkittävä mandaattikauden johtaja Jitzhak Ben-Zvi puolestaan Izaak Shimshelevich.

13/ Jordanvirran kaksi rantaa, s. 148

Sionistinen liike oli mandaattikaudella vahvasti työväensionististen käsissä. Keskeinen johtaja oli David Ben-Gurion ja vallassa hänen useasta pienemmästä ryhmittymästä yhdistämänsä Israelin työläisten puolue Mapai. Jabotinskyn johtamat revisionistit olivat 1920- ja 1930-luvuilla äänekkäänä, ehkä enimmillään 20 prosentin vähemmistönä sionistisen liikkeen sisällä. Revisionisteilla oli omia järjestöjä, kuten nuoristojärjestö Betar.

s. 149

Erimielisyyksien kasvaessa revisionistit perustivat Haganan rinnalle vuonna 1931 oman kansallisen sotilasjärjestön. Tämä järjestö, Irgun tsevai leumi (IZL), tunnetaan lyhyemmin nimellä Irgun.

14/ Ensimmäinen jakosuunnitelma, s. 155

Välitön syy Peelin komission perustamiselle oli kevällä 1936 tapahtunut palestinalaisten yleislakko ja suuret mielenosoitukset. [...] Tuolloin käynnistynyt tapahtumasarja tunnettiin myöhemmin vuosien 1936-1939 suurena arabikapinana tai arabiaksi suurena Palestiinan vallankuomouksena.

s. 159

Kevääseen 1939 mennessä kapina oli kukistettu. [...] Monet Palestiinan arabiyhteisön keskeisimmistä johtajista oli tapettu tai maanpaossa. Jälkimmäisiin kuului Amin al-Hussaini, joka löysi tiensä maailmansodan aikana natsi-Saksaan ja yritti saada heidän tukensa.

15/ Brittiläisen Palestiinan viime hetket, s. 163

Palestiinan juutalaisväestö kasvoi 1947 mennessä kymmenkertaiseksi ensimmäistä maailmansotaa edeltävään määrään nähden.

s. 168

Kuusi miljoona juutalaista oli murhattu. Neljännesmiljoona oli pakolaisleireissä vailla koteja, joihin palata. [...]
Oikeistosionististen aseellinen järjestö Irgun ja siitä irtaantunut vielä radikaalimpi Lehi aloittivat hyökkäykset ja terrori-iskut Britannian mandaattihallintoa ja armeijaa vastaan toisen maailmansodan vielä jatkuessa 1944. Sionistisen liikkeen valtavirran aseellinen järjestö Hagana liittyi mukaan tähän aseelliseen vastarintaan 1945. Tuhoisin yksittäinen teko oli 91 ihmistä tappanut Irgunin terrori-isku Britannian hallinnon päämajaan King David-hotellissa Jerusalemissa heinäkuussa 1946

s. 171

UNSCOPin enemmistö päätyi [1947] sille kannalle, että ainoa tapa totetuttaa sekä juutalaisten että arabien tavoitteet edes osittain oli jakaa Palestiinan kahteen valtioon. [...]
Tämä kuitenkin edellytti sitä, että kaksi kolmannesta YK:n jäsenvaltioista antaisi hankkeelle tukensa.

16/ Yhdistyneet kansakunnat jakavat maan, s. 177

Vaikka jakosuunnitelman kannattajat eivät siis ajatteleet juutalaisten ja arabien voivan elää rauhassa keskenään valtiossa, jossa olisi arabienemmistö, he selvästi ajattelivat tämän olevan mahdollista valtiossa, jossa olisi juutalaisenemmistö.

s. 180

Useimmat siirtomaat eivät olleet edelleenkään itsenäistyneet, eivätkä toisen maailmansodan hävinneet valtiot olleet vielä päässeet YK:n jäseniksi.
Tästä syytä Suomikaan ei ollut vielä YK:n jäsenvaltio. [...]
Äänestystä oli edeltänyt hyvin voimakas lobbaus ja suoranainen painostus. Yhdysvallat tuki jakosuunnitelmaa ja pyrki vaikuttamaan esimerkiksi Filippiineihin, Haitiin ja Liberiaan. Tukea löytyi varsinkin lännestä mutta myös latinalaisesta Amerikasta. Myös Neuvostoliitto ja sen valtapiiriin kuuluvat maat puolsivat jakosuunnitelman hyväksymistä. [...]
Merkittävin vastustus nousi Lähi-idän valtioista sekä Intiasta ja Pakistanista [...] Lopulta kaikkiaan kymmenen valtiota pidättäytyi äänestämästä, niiden mukana Britannia ja Kiina. Tämä merkitsi sitä, että äänestyksen tulos, 33 puolesta ja 13 vastaan, riitti kahden kolmasosan enemmistöön. Tulos oli selvä, mutta täpärä. 30 ääntä puolesta ja 16 vastaan olisi johtanut esityksen hylkäämiseen.

s. 181

Britannia ilmoitti päättävänsä mandaattihallintonsa 15. toukokuuuta 1948 [...] Niin britit, sionistit kuin palestinalaisetkin, näyttivät pitävän selkeänä, että seuraavaksi olisi vuorossa sota. Näin myös tapahtui.

17/ Virheä linja, s. 187

Pohjoisessa Palestiinassa arabien puolella taisteli Fawzi al-Qawuqjin johtama Arabien vapautusarmeija. Se oli Arabiliiton perustama ja koostui lähinnä muualta arabimaailmasta tulleista vapaaehtoisista. Jerusalemin ympäristössä toimi Abd al-Qadir al-Hussainin johtama Pyhän sodan armeija. Lisäksi eri kylistä syntyi pieniä vapaaehtoisten joukkoja. Kenelläkään ei ollut selkää kokonaisvastuuta, ja koordinaation puutetta voidaankin pitää merkittävänä syynä sionistien suhteellisen helppoon voittoon.

s. 188

Käytännössä tärkeysjärjestyksessä korkeammalle sijoittui kuitenkin arabimaiden halu vallata itselleen osia Palestiinasta ja estää muita tekemästä samoin.

18/ Uusi Lähi-itä, s. 196

Pakolaisia oli lähtenyt vuoden 1948 sodan kuluessa yli 700 000 eli enemmän kuin puolet Palestiinan koko 1,2-miljoonaisesta arabiväestöstä [...] Tämä oli Palestiinan arabien kannalta al-Nakba, katastrofi [...]
Aseleposopimusten allekirjoittamisen aikaan Israelin haltuun jääneellä aluella asui enää noin 160 000 arabia. Määrä sisältää muutamia kymmeniä tuhansia, jotka onnistuivat palaamaan salaa. Se sisältää myös 30 000-40 000 palestiinalaista, jotka joutuivat Israelin hallitsemalle alueelle sen jälkeen, kun Jordania suostui rajamuutokseen Länsirannan luoteisreunassa osana aseleposopimusta.

19/ Kristillinen Israel-harrastus, s. 210

Kaikkiaan vuosina 1967-2000 ulkomaisia kibbutsivapaaehtoisia on arvioitu olleen noin 350 000.

20/ Suur-Israel, s. 222

[1978 Camp David] Israel ja Egypti solmivat rauhan, ja Israel vetäytyi kaikilta miehittämiltään Egyptiin kuuluvilta alueilta eli Siinailta.

21/ Osittaiseen itsehallintoon, s. 232

Marraskuussa 1995 kansallisuskonnollinen israelilainen murhasi pääministeri Jitshak Rabinin [...] Pääministeriksi nousi rauhanprosessia vastaan kampanjoinut oikeistolaisen Likud-puolueen Benjamin Netanjahu. [...]
Työväenpuolueen puheenjohtaja Ehud Barak kävi keväällä 1999 vaalikampanjaa lupauksella jatkaa rauhanprosessia palestiinalaisten kanssa. Se on ainakin toistaiseksi ollut viimeinen kerta, kun tällä teemalla on voitettu vaalit Israelissa.

24/ Gazan rauniot, s. 263

2009 pääministeriksi palaanneen oikeistolaisen Benjamin Netanjahun laskelmissa Hamasin valta Gazassa oli laajemmasta perspektiviistä myös hyödyllistä.