1, s. 17
Lisäksi tuohon aikaan valitsi huutava pula sanoista.
11, s. 85
Joseph Klausner, isosetä, 1874-1958.
12, s. 107
[Shmuel Yosef Agnon, sedän naapuri, Nobelin kirjallissuuspalkinon saaja (1966), 1888-1970]
”Jos sinulla ei enää riitä kyyneleitä vuodettavaksi, älä itkee. Naura.”
26, s. 244-245
Täällä Israelissakin on käynyt selväksi, että myös juutalaiset massat voivat olla petomaisia.
Ainoat, joita me emme juuri pelänneet, olivat saksalaiset. [...] vielä vuonna 1935 moni juutalainen sanoi: ”Tulisipa Hitler tännekin, Saksassa sentään vallitsee laki ja järjestys [...] Pahin painajaisemme oli pelko, että papit alkaisivat jonain päivänä saarnata Jeesuksen veren taas vuotavan ja että se on juutalaisten syytä, ja sitten he soittaisivat niitä kaameita kelloja, ja talonpojat kuulisivat sen, täyttäisivät vatsansa viinalla, ottaisivat kirveensä ja heinähankonsa, ja siitähän se aina alkaa.”
s. 245-246
Me, jotka olemme aina olleet vainottu vähemmistö, olisimme tietysti oikeudenmukaisia, jaloja ja vilpittömiä arabivähemmistöämme kohtaan, me jakaisimme heidän kanssaan kotimaamme, jakaisimme kaiken emmekä missään tapauksessa ikinä antaisimme heille aihetta muuttua kissoiksi. Meillä oli kaunis unelma.
43, s. 423
On silkkaa tunteellista toiveajattelusta, että vainotut ja sorretut liittoutuisivat solidarisuudessa toisiaan kohtaan ja nousisivat rinta rinnan barikadeille taistelemaan julmaa sortajansa vastaan. Todellisuudessa kaksi saman isän pahoinpitelemää lasta ei suinkaan ryhdy yhdessä ajamaan yhteistä asiaa, eikä yhteinen kohtalo suinkaan aina lähennä heitä. Usein käy niin, etteivät he näe toisiaan kohtalotovereina vaan kumpikin näkee toisessa yhteisen sortajan kasvot.
Ehkä tämä pätee myös arabien ja juutalaisten satavuotiseen keskinäiseen konfliktiin.
Eurooppa, joka käytti hyväkseen, alisti, ahditi, sorti ja nyörytti arabeja imperialismillaan ja kolonialismillaan, riistopolitiikallaan ja sortotoimin, on sama Eurooppa, joka sorti ja vainosi myös juutalaisia ja lopulta salli saksalaisten kitkeä kaikki juutalaiset mantereen joka kolkasta ja murhata melkein kaikki — ja jopa auttoi saksalaisia tässä. Mutta katsoessaan meitä arabit eivät näe kourallista puoleksi hysterisiä eloonjääneitä, he näkevät kolonialistisen ja teknisesti ylivoimaisen riistäjä-Euroopan uuden verson, joka on taas palannut Lähi-itään ovelasti, tällä kertaa sionismin naamioituneena, riistämään ja tuhoamaan ja ryöstämään. Emmekä mekään näe heitä katsoessamme kaltaisiamme uhreja, emme näe kohtalotovereita vaan lauman juutalaisia vainoavia kasakoita, verenhimosia antisemiittejä ja valepukuisia natseja.
45, s. 441
[29. marraskuuta 1947. Juhlijät] heiluttivat valtionsa lippuja, valtion jota ei vielä ollut mutta jonka perustamisesta oli päätetty tänä yönä Lake Successissa. Valtio perustettaisiin 167 vuorokauden kuluttua, perjantai-iltana 14. toukokuuta 1948, mutta yksi jokaisesta sadasta miehestä, naisesta, vanhuksesta, lapsesta ja pienokaisesta, yksi jokaisesta sadasta tanssijasta, juhlijasta, juojasta ja ilosta itkevästä, tasan sadasosa tänä yönä kaduilla riemuitsevista kuolisi sodassa, jonka arabit julistaisivat vajaat seitsemän tuntia sen jälkeen, kun YK:n yleiskokus oli tehnyt päätöksensä Lake Successissa.
52, s. 530
“Murhaajista? Mitä sinä oikein odotat heiltä? Heidän näkökulmasta me olemme avaruusolioita, jotka olemme tunkeutuneet tänne heidän maalleen ja ottaneet vähä vähältä hallintaamme osia siitä, ja samalla, kun vakuutamme heille, että tuomme heille yläkylläisesti kaikkea hyvää — parannamme lasten ihosairaudet ja trakoomat ja vapautamme heidät takapajuisuudesta, tiettämättömyydestä ja feodalissesta riistosta — olemme viekkaasti kaapanneet itsellemme aina vain lisää heidän maataan. I-v-khen, Mitä sinä oikein ajattelit? Että he ylistäisivät meitä? Että he rientäisivät ottamamaan meidät vastaan rummuin ja symbaalein? Että he tarjoaisivat meille kunniottaen koko maansa avaimet vain siksi, että meidän esi-isäämme joskus aikakausia sitten asuivat täällä? Pitäisikö vielä ihmetellä sitä, että he ovat tarttuneet aseisiin meitä vastaan? Ja nyt kun olemme aiheuttaneet heille murskatappion ja sadattuhanneet heistä asuvat pakolaisleireillä — mitä, odotatko sinä tosiaan, että he iloitsevat meidän kanssamme ja toivottavat meille kaikkea hyvää?”
[...] Jouduin siinä määrin pois tolatani, että kysyin Efraim Avnerilta pilkallisesti:
“Miksi ihmeessä sinä siinä tapauksessa kuljet täällä ase kädessä? Miksi et muuta pois tästä maasta? Tai ota asettasi ja menet taistelemaan heidän puolellaan?”
Kuulin hänen surumielisen hymynsä pimeässä:
“Heidänkö puolellaan? Eivät he minua halua. Koko maailmassa ei ole sitä paikkaa minne minut haluttaisiin. Kukaan maailmassa ei halua minua. Se tässä on ongelmana. Siitä on kysymys. Vaikuttaa siltä, että kaikissa valtioissa on jo ennestään liikaa sellaisia kuin minä. Se on ainoa syy, miksi olen täällä. Kannan asetta vain siksi, ettei minua potkittaisi pois täältäkin, niin kuin kaikkialta muualta. Mutta et siltti tule koskaan kuulemaan, että nimittäisin kyläänsä menettäneitä arabeja ‘murhaajiksi’.”